Totuus on kävelymatkan päässä

The Walkers Kairossa
Yksi Kotkan ensimmäisistä pop-bändeistä, The Walkers, esiintyi syyskuussa ravintola Kairossa. Vuonna 1964 perustettu yhtye esiintyi ihailtavasti alkuperäisessä miehityksessään: Jussi Pohjola laulu ja rummut, Reijo Granbacka komppikitara ja taustalaulu, Kimmo Laaksonen basso ja Pekka Mutikainen soolokitara.
Vaikka tapahtuma järjestettiin keskellä viikkoa, oli se houkutellut paikalle kiitettävän joukon nostalgiamusiikin ystäviä. Ohjelmisto koostui beat- ja rautalanka klassikoista, niistä samoista, joilla otettiin yleisö haltuun jo kuusikymmentäluvulla. Yleisön herkeämätön tarkkaavaisuus sekä vika virvelirummun matossa, aiheutti ensi alkuun soitossa pientä hapuilua, mutta petrasi illan edetessä. Soolokitaristi Mutikainen tiivistikin lavatunnelman todetessaan, että "on tää niin jännää".
Suurta huomiota ja ihailua sai myös yhtyeen laitteisto, joka on samalta vuosikymmeneltä kuin sen ohjelmistokin. Fenderin kitarat ja edelleen hienosti soivat VOXin kitaracombot, bassovahvistin/ kaappi sekä Ludwigin rummut loivat visuaalisen välähdyksen menneistä ajoista. Ainoastaan pieni laulu PA  oli päivitetty tälle vuosituhannelle.
The Walkersin johtohahmolla, Jussi Pohjolalla on myös muita bändivirityksiä, mutta tasaisin väliajoin hän saa koottua ryhmänsä kasaan. Edellisen kerran he esiintyivät Kotkassa meripäivillä.

 


 

Jussi Pohjola Newsin haastattelussa

Kotka on vanha jazz-kaupunki, mutta kuusikymmenluvulla rytminen ilmasto muuttui myös täällä. Silloin vanhat jatsarit siirtyivät vuolemaan paksumpaa leivänsiivua ravintoloihin, jättäen areenan vapaaksi tasajakoista ja äänekästä beattia soittaville nuorisobändeille. Yksi ensimmäisistä paikallisista pop-bändeistä oli Jussi Pohjolan luotsaama The Walkers.

N: Miten the Walkers sai alkunsa?
JP: Kaikki alkoi koulupoikien palavasta innostuksesta. The Sounds oli levyttänyt vuonna -63 Emman. Pekka Mutikainen ja Kimmo Laaksonen rupesivat opettelemaan sitä kitaroilla Kimmon kotona. Harjoitukset siirtyivät sitten vähitellen koulullemme Kotkan Lyseoon. Mukaan tulivat Leo Taina (basso) ja Jukka Ojala (rummut). Vuoden -64 alkupuolella yhtyeen laulusolistiksi värvättiin Reijo Granbacka. Yhtyeen työnimenä oli tässä vaiheessa Hulttipois. Itse tulin mukaan sattumalta talvella -64. Olin kuuntelemassa poikia, jotka harjoittelivat mm. Love Potion no 9:ia. Jukka ei saanut rumpubreikkejä siinä oikein kohdalleen. Äijät ihmettelivät ongelmaa aikansa, kunnes pyysin saada näyttää pulpetin kanteen. Yksi asia johti toiseen ja niin minusta tehtiin rumpali. Kimmo siirtyi bassoon, Reka rupesi komppaamaan. Kuuluimme Rekan kanssa Lyseon kuoropoikiin ja hänen kanssaan yrittelimme laulua. Hieman myöhemmin Tapani Kansa pyrki laulusolistiksemme, mutta Pekka ilmoitti hänelle viisaasti, ettei tarvitse vaivautua. Tapsahan lauloi sitten Jan Malmsin orkesterin solistina. Suurin piirtein näin sai alkunsa The Walkers. Saman tien tungettiin keikoille, aluksi lähinnä koulupippaloihin.

N: John Lennon vitsaili miehen kaarrelleen lentävällä matolla heidän luokseen ja kertoneen bändin nimen olevan the Beatles. Miten te keksitte hienon ja tyylikkään nimenne?
 JP: Käveleminen oli enne. Elettiin 60-luvun alkua. Nuoriso pyöri silloin ns. Liiton lenkkiä. Kävelimme lenkkiä tunnista toiseen, Pekka edellä kipparitakissaan, Kimmo ulsterissa ja karvahattu päässään perässä ja Tikkasen Matti kolmantena. Kävelimme kovaa vauhtia, sen näköisenä kuin olisi ollut jokin valtaisa ongelma ratkaistavana. Taisi olla Matti, joka keksi tästä sen nimen. 
N: Laitteet olivat 60-luvulla kalliita ja vaikeasti saatavia. Millainen tarina teidän laitehankintoihinne liittyy?
JP: Pekalla oli Levinin kitara, Kimmolla Framus ja Fenderin Deluxe Reverb -vahvistin. Rekalla muistaakseni Echoletten vahvistin. Reka ja Kimmo vaihtoivat kamoja. Kimmo soitti Burnsin bassolla. Itselläni ei aluksi ollut rumpuja. Sain lainata usein Harkon Veikon hienoa Ludwigin Ringo-settiä. Myöhemmin sain omat Beverlyt. Teinikunnan Sennheuseria saatiin käyttää laulamiseen. Kamat olivat siis melko alkeelliset. Keikoilla saatiin käyttää usein "parempien" tai varakkaampien bändien kamoja: voxeja, fendereitä, ludareita, gretschejä.

N: Yleisön joukossa bändien kitarat ja vahvistimet huomioitiin aina tarkasti, mutta epäselväksi jäi mitä kautta se laulu kuuluu. Oliko teillä esimerkiksi omat laulukamat?
JP: Aluksi ei ollut rahaa hankintoihin. Polte oli kuitenkin aivan hirveä. Laulu taisi tulla Echoletten kautta. Sitten ruvettiin hankkimaan laulukamoja. Tarjolla oli Meazzia, Voxia ja Burnsia ja kotimaista Voima vahvistinta. Osamaksulla hankittiin hirveän riidan jälkeen Burnsit. Pekan kommentti hankkeeseen oli: ”En maksa, koska en laula”.
 Neuvottelut käytiin yleensä koulutunneilla ja päätyivät usein luokasta poistamiseen.
 Kuuluiko laulu? No, ei tietenkään, sillä Burnsissa oli transistoritehoa 30W.

Kitaravahvistimissa oli A-luokan putkitehoa saman verran. Monilla oli jo tuolloin Voxit ja myöhemmin ruotsalaiset Acckusetit ja Shuren mikit, joissa oli taivaallinen soundi.
N: Jos muistellaan 60-luvun puolivälin musiikkitarjontaa, niin radiosta ja TV:stä tuli korkeintaan pari kertaa viikossa nuoriso-ohjelmia, levyt ja nuotit olivat kalliita ja ilmestyivät viiveellä. Lisäksi soiton opetus oli kivikaudelta. Miten te opettelitte ohjelmistonne?
JP: Kaikki muuttui The Beatlesien myötä. Laulu nousi pääosaan. Lähes kaikki opeteltiin silmämääräisesti ja korvakuulolla. Radio oli tärkeä: 8 kärjessä tuli lauantaina iltapäivällä, illalla sitten jo yritettiin soittaa uutuuskappaleita keikalla. Soinnut ja sanat otettiin näin ylös. Levyjen lainaaminenkin toimi. Hannu Halosen Musiikkikellari keskuskadulla oli hermokeskus, josta hankittiin soittokamat ja levyt. Välitunnit ja iltapäivät kuluivat siellä. Hannulla oli hyvät hermot, maksavat asiakkaat joskus kärsivät. Tiskin takana heilui Seppo Karhula, joka toimi meidän ja haminalaisen the Stringsien managerina. Hannu toimi promoottorina paikkakunnan tapahtumille, järjestäen tämän päivän mittapuunkin mukaan uskomattoman hienoja tapahtumia kesät talvet. Näistä opittiin. Saatiin soittaa sellaisten ulkomaisten bändien kanssa kuin: Renegades, Herman´s Hermits, Hitmakers, Lollipops, Cool Cats. Lisäksi kaikkien kotimaisten huippujen kanssa, Jormas, Ernos, Topmost, Blues Section jne. Yksi hienoimpia hetkiä omalla kohdallani oli muutama vuosi sitten Porvoossa, kun sain soittaa samassa tilaisuudessa The Swingin´Blue Jeansien kanssa. Hippie, Hippie Shake oli suosikkini.

N: Itse muistan nähneeni Walkersit varmuudella ainakin kahdesti 60-luvulla ja pitäneeni teitä Kotkan ykkösbändinä. Minkälaiset suhteet teillä oli muihin paikallisiin bändeihin ja kävittekö kisaa suosiosta?
JP: Svenska Samskolanin The Frantics oli aloittanut hieman meitä aiemmin ja päässyt televisioonkin esittämään Surfin Birdiä. Muita  60-luvun puolivälin bändejä olivat ainakin The Moondogs, Cranks, Peter & The Young Rebels, Original Terrible Sounds, Black Eagles ja the Beavers.
Karhulassa toimi -62 tai -63 perustettu The Freedoms (Lusu Ahlqvist, Pekka Palohalme, Jussi Salakka, Ande Pakkanen ja Lusun varamies Matti Juva).
Kilpailu Kotkassa oli olevinaan kova. Kateuttakin oli. Asiat pantiin arvojärjestykseen 1965 Saaripirtillä, jolloin eräänä maaliskuisena lauantai-iltana ratkaistiin kitarayhtyeiden mestaruus yli 300 hengen läsnä ollessa. Voittajaksi selviytyi Jonathan North & The Walkers, featuring Ray Pinnhill; nimet oli keksinyt Hannu Halonen. Tuomaristoon kuuluivat kapellimestarit Jukka Hapuoja ja Reino Lammentausta, sekä kaksi nuorison edustajaa. Viimemainitut vaikuttivat lopputulokseen käyttämällä lievää henkistä väkivaltaa. Parhaan rumpalin alpakka-lautanen on kunniapaikalla palkintokaapissani edelleen.

 



Jussi Pohjolan kahden bändin  mainos

N: Vuosien varrella Walkersissa tapahtui myös miehistön vaihdoksia. Keitä muita muusikoita soitti riveissänne?
JP: Niitä ei varsinaisesti ollut. Kimmo ja Reka alkoivat soittaa myös Moondogseissa, Pekan keskittyessä seurusteluun (vrt Lennon-Ono), aiheuttaen näin närää yhtyeen keskuudessa. Ylioppilaskirjoitusten -67 jälkeen toiminta hiipui kokonaan. Kimmo lähti Helsinkiin, Pekka Turkuun. Reka jäi luokalle ja minä äidin iloksi. Päätettiin yhdistellä voimia: mukaan tulivat Stringseistä Matti Juva bassoon, Beaverseistä Kari "Poika" Hillo kitaraan ja Kymistä Lasse Pulli sekä Reka ja minä. Kaikki lauloivat. Tirkkosen Kari toimi bändin yleismiehenä. Seuraavana vuonna läksin minäkin Helsinkiin rillutt... eikä kun opiskelemaan ja soittaminen jäi yli vuosikymmeneksi.  

Nyky Walkersin backlinea. Klassiset merkit ovat hyvin edustettuina.
N: Onko sinulla muistikuvaa bändin alkuvuosien keikkamääristä?
 JP: Keikkoja oli koulupojille sopivasti. Talviviikonloppuisin soitimme koulubileissä, Työskillä, Vepskillä, Saaripirtillä, Sammolla. Välillä käytiin vähän kauempanakin: Helsinki, Mäntsälä, Lappeenranta, Loviisa, Porvoo. Kesäisin oli lavakeikkoja: Väksy, Ungern (Loviisa), Jylppy, Kuusinen (veneellä).
N: Walkers toimii nykyään mainiona nostalgiabändinä. Kuinka kauan bändin 60-luvulla alkanut aktiivikeikkailu kesti?
 JP: Aktiiviset vuodet olivat 1964-1967. Paras aika! Sitten tulivat soittimien kesyttäjät ja psykedelia ja kaikki kiva ja viaton hävisi.
 N: Soititte syyskuussa keikan alkuperäisellä miehityksellä legendaarisessa ravintola Kairossa. Muistatko minkälaisia mielikuvia sinulla oli Kairosta nuoruusvuosina?
JP: Kairo oli merimieskapakka, isojen poikien paikka, ei meillä ollut sinne asiaa.
N: Sinulla on muutakin bänditoimintaa. Kuinka aktiivisesti Walkers toimii nykyään?
JP: Bändi kaivetaan esille tarpeen mukaan. Hyviä keikkoja on ollut ja kivaakin. Ukoilla on hyvä työmoraali: jaksavat harjoitella eivätkä edes juo soittaakseen. Muuten ovat ihan yhtä pihalla kuin ennekin: niillä on omat plektrat ja vanha kysymys: ”mihis reikään tää johto työnnetään”. Ne eivät ymmärrä soittokamoista mitään, paitsi: paa kovemmalle, hommaa ohuemmat kielet, että voi vinguttaa, eivätkä osaa roudata kumpaankaan suuntaan. Mikään ei siis ole periaatteessa muuttunut. Niin, paitsi ne soittokamat: nyt on käytettävissä kaikkea, soittimia ja laitteita 50-luvun lopulta 60-luvun puoleenväliin. Sellaista, mistä ennen vain haaveiltiin. Mutta oliko silloin kuitenkin kivempaa? Ainakin kaikki oli uutta!

Vanhoja keikkamestoja on enää harvassa


Pitkät perinteet omaava Tampsan lava
on Kotkan alueella viimeinen lajissaan.
Kuusikymmentäluvulla tansseille ja muille nuorisotapahtumille oli kysyntää, kun suuret ikäluokat tulivat pariutumisikään. Muusikoille keikkapaikkoja oli paljon. Jussin haastattelussa mainitsemia paikkoja ei ole enää monta jäljellä. Työski (työventalo) on muuttunut konserttitaloksi. Konserttitarjonnan ohella siellä kuullaan joskus kevyempääkin menoa, vaikkakin akustiikka on siihen tarkoitukseen huono.
 Nykyisin hyvien liikenneyhteyksien päässä oleva Mussalon Saaripirtti on kunnostettu upeaan kuntoon ja siellä voi silloin tällöin kuulla bändin soittavan, yleensä häätilaisuuksissa.		 Hyvällä paikalla, Metsolan urheilukentän kupeessa sijainnut Jylppylä, paloi poroksi 70-luvulla. Lavan kannatinpilarit pönöttävät edelleen pystyssä metsän siimeksessä. Palon syttymissyy on yhä ratkaisematon mysteeri.
Väksy, eli Kyminlinnan vallien ja joen välissä sijainnut Väkinäisten lava, tarjosi kenties kovimman pop-kattauksen 60-luvulla, kilpailijoiden keskittyessä enemmän Humpan Boys osastoon. Lavan toiminta loppui vahvistamattoman huhun mukaan vakavaan järjestyshäiriöön. Tällä vuosituhannella paikallista lavakulttuuria pitää yllä Tampsan lava. Siellä pyörähtelee varmasti moni tanssipari, joka jytäsi jo 45 vuotta sitten mm. Walkersin tahtiin.
 

 Ville Turtiainen & Risto Hovi